Fiilisen under NaNo 2009 är ungefär den samma nu. Jag har inte skrivit mycket alls.

Idag började NaNo och jag har inte skrivit ett enda ord. Inte en bra början. För jag har påriktigt ingenting att gå ifrån och har en känsla av att allt kommer att skita sig.

För min lillebror skaffade The Sims 3 Pets idag och det kommer ju att hålla mig busy en tid framåt.

Jag vet allvarligt inte när jag skall hinna skriva i år.

HEJ! Längesen sist!

Någon av er kanske minns min lilla grej som jag hade för längesen där jag bad er ge mig ord och sen skrev jag in dem i en liten text. Nu tycker jag att jag måste ta tummen ur igen och få lite liv i luckan i den här bloggen! Så ge mig ord!

Allt går! Så väljer jag en del och bakar in dem i en textsnutt åt er.

Enkelt!

Eftersom jag failade NaNo helt totalt så skall ni nu få ta del av ett gammalt skrivprojekt som jag skrev under en tid. För längesen. Jag vill varna er för en hel del skrivfel. Så om sådana stör er massor så skall ni inte läsa.

Titel: Doesn’t take much to rip us into pieces

oh these little earthquakes
here we go again
these little earthquakes
doesn’t take much to
rip us into pieces

Älä katso ylös kun itse tiedät että sitä et enää kestäisi. Koko vartalosi kerjäsi sinulta sitä, miksi et vain tehnyt sitä kun sinulla oli mahdollisuus, pelkäsitkö? Pelkäsitkö että joku päivä joku kysyy sinulta miksi? Mutta ethän sinä täällä silloin enää ole, et sinä kuule heidän kysymyksiä. Jos kuulet niin et voisi vastata koska se olisi mahdotonta.

Ymmärrät miksi hän ei sano mitään, vain tuijottaa sinua hiljaa ja antaa sinun kuulla oman hengityksesi. Sen mitä et haluaisi enää kuulla, koska se pelottaa ja muistuttaa sinua sitä että vielä voit tuntea kipua. Toivot siksi että hän tappaisi hiljaisuuden ettei sinun tarvitsisi kuunnella sitä ääntä joka päässäsi puhuu. Se joka kertoo sen minkä sinä tiedät mutta et halua muistaa, haluat unohtaa sen totuuden.

Puret alahuultasi kova ja voit tuntea hänen katseensa sinussa. Haluat huutaa kovaa että hän jättäisi sinut yksin, mutta äänesi pettää sinut eikä toimi. Haluat samalla että hän vain jäisi, mutta ei vain seisoisi siinä, vain kietoisi käsivartensa sinun vartalosi ympärille ja kuiskisi hiljaa rauhoittavia sanoja korvaasi. Sanoisi että kaikki järjestyisi ja että hän ei jättäisi sinua yksin.

Oma halusi itkeä voittaa viimein halun pysyä kovana ja kyyneleet tippuvat silmistäsi lattialle ja muodostavat pienen lammikon. Et enää jaksa pitää kiinni veitsestä jota niin puristit kädessäsi monta sekuntia. Se jää makaamaan viereesi. Pari sekuntia toivot että se osaisi kävellä ja kävelisi pois, mutta se jää siihen. Ei se osaa kävellä takaisin laatikkoon josta otit sen. Ei se elä, baka, toisin kuin sinä. Olet elossa ja tunnet sen melkein liian hyvin. Inhoat sitä tunnetta. Haluat päästä siitä.

Olet tuijottanut lattiaa vaikka kuinka monta minuuttia, et tarkalleen tiedä kuinka monta, mutta olet varma että liian monta. Kello roikkuu seinällä edessäsi mutta et uskalla katsoa ylös, koska tiedät että hän vielä seisoo siinä ja katsoo sinua silmillä jotka paljastava hänen ajatuksensa, sen minkä hän ei osaa ääneen sanoa. Sinun aivosi tai suusi ei halua muodostaa yhtään sanaa.

Haluat nyt melkein katsoa ylös nähdäksesi hänen kasvot. Hänen kauniit silmät tuijottamassa sinua ymmärtämättä sinua lainkaan. Hänen kauniit kätensä kovissa nyrkeissä.

Ne kädet jotka sinua silitteli pehmeästi. Ne silmät jotka sinua katsoi rakkaudella. Se suu joka sinulle kertoi kuinka tärkeä olet hänelle, tietysti vain ystävänä. Minne se kaikki hävisi?

Sinä teit väärin ja nyt sinun on pakko maksaa siitä. Tämä on se maksu. Se että sinun pitää tuntea tämä kauhea kipu sydämessäsi, se joka ei hellitä.

Hän ottaa askeleen sinua kohti ja sinä pakotat itsesi nostamaan katseesi hänen. Kohtaat hänen katseensa. Hänen kauniit silmät haluavat ymmärtää. Ne silmät jotka osasivat lukea sinua kuin kirjaa eivät enää halua lukea sinua. Katse pyytää sinua kertomaan itse, mutta et vain pysty siihen. Et pysty antamaan hänelle selitystä.

Tunnet kuinka paksu muuri alkaa muodostua teidän väliin. Et halua sitä mutta et voi pysäyttää sitä enää. Ehkä se on ollut siinä jo kauemmin mutta et ole halunnut nähdä sitä. Et halunnut että se olisi totta, että se häviäisi itsestään. Mutta se vain kasvoi.

Lasket katseesi lattiaan taas kun hän ottaa askeleen lähemmäs. Et enää voi katsoa häneen. Pelkäät että se kertoisi liikaa sinun tunteista häntä kohtaan. Ne tunteet jotka olet pitänyt piilossa niin kauan, kaikilta paitsi itseltäsi.

Hän pysähtyy vierellesi ja nostaa veitsen lattialta ja hiljaisuus jatkui vielä. Sinä et osaa puhua ja hän ei löydä sanoja. Haluat vajota maan alle.

Hän jättää huoneen ja vie pois sen verisen veitsen, tai niin se sinusta näyttää. Hän jättää sinut yksin ajatuksiesi kanssa. Hengityksesi ei kulje ja paniikki täyttää pääsi.

Lasket katseesi ja suljet silmäsi. Tunnet kuinka kyyneleet täyttävät silmäsi, mutta et anna niiden valua enää. Et halua olla herkkä enää.

Vahvat käsivarret nostavat sinut ylös lattialta ja olet liian väsynyt tehdäksesi vastusta, tiedät että se on hän. Et avaa silmiäsi, annat hänen uskoa että sinä nukut. Hänen hengityksensä rauhoittaa paniikkisi ja hengityksesi.

Tunnet sängyn pehmeyden allasi kun hän sinut laskee alas sängylle. Hänen lämpönsä jättää sinut ja käperryt pieneksi palloksi etsien lämpöä.

Hänen lämpönsä palaa hetken jälkeen vierellesi ja sinä painaudut häntä vasten.

Hän kuiskaa korvaasi sen kysymyksen johon sinun tulee olemaan pakko vastata aamulla.

”Miksi taas?”

Med den här farten blir jag inte någonsin färdig i tid. Just nu har vi 1666 ord. Alldeles för lite.

Min manliga huvudkaraktär gick från good guy till bad guy. Sånt kan hända ibland.

Jah. Gissa hur bra det går! Jag har inte skrivit. Alls. Jag har bara gjort annat roligt! Helt super!

Jag måste skärpa mig!

Det går långsamt framåt. Jag har för mycket liv. Men nu har jag 1458 ord vilket är en del åt rätt riktning.

And it’s on!

För tillfället har jag bara skrivit 383 ord vilket ju inte är något att skryta om, men jag skall verkligen skriva varenda en fri minut jag har. Ungefär. Speciellt i bussen på väg någonstans.

Ja nu är snart November här. Jag kommer troligen att bara börja skriva och se vart det leder och hoppas på det bästa helt enkelt. Om det skiter sig så skiter det sig. Haha.

Jag kanske borde planera/panikera över det faktum att November snart är här och det för med sig NaNo. Men egentligen så kan jag bara tänka på det att det är jätte kallt där ute och jag har långkallingar under byxorna.

Redan nu!

NaNo känns inte sådär jätte aktuellt just nu. Planeringen kan vänta. Det kan jag göra när jag står på gården med X antal ungar och fryser rumpan av mig!